Viimeinen koulupäivä hujahti nopeasti ohi, mutta käytäville oli silti jäänyt vielä porukkaa. Opiskelijat kertoivat innoissaan lomasuunnitelmistaan, mikä sai Mitchielle jälleen masentavan tunteen. Kaikkia odotti mahtava kesä ja ihanat päivät, häntä ei odottanut mikään.
Kyllästyksissään Mitchie tyhjensi lokerostaan vuoden aikana kertyneet turhat roinat. Riemuisat puheet kaikuivat Mitchien korvissa, eikä hän meinannut kestää.
-Olisivat hiljaa, Mitchie haaveili viskoessaan tavaroitaan laukkuunsa.
Samassa matematiikan kirjan välistä luiskahti Camp Rock-esite, joka sai Mitchien taas muistamaan, miten pitkästyttävä kesä häntä odottaisi kesätyöpaikkansa kanssa. Mitchie katsoi hetken esitettä, mutta heitti sen lopulta raivokkaasti vieressä olevaan roskakoriin. Hänen oli vain totuttava ajatukseen, että Camp Rock oli liian hienoa hänelle.
Tyhjennettyään viimein koko lokeronsa, Mitchie pamautti oven kiinni. Hetken päästä hän kuuli askelten lähestyvän häntä. Mitchien ei ollut vaikea arvata, kuka tulija mahtaisi olla - Sierra tietysti, hänen ainoa ystävänsä, joka suostui viettämään aikaa Mitchien seurassa. Ketään ei kiinnostanut Mitchien musajutut, tai ei oikeastaan Sierraakaan, mutta silti tämä jaksoi aina kuunnella ja kertoa mielipiteensä - siis sen jälkeen, kun oli puhunut ensin omat juttunsa.
-Hei, Mitchie! Sierra kiljaisi pirteästi jo kaukaa.
-Hei, Sierra, Mitchie vastasi tervehdykseen hiljaisemmin sekä apeammin samalla kääntyen tulijaa kohden.
-Saanhan olla eka, joka toivottaa sinulle shing sha ji? Se tarkoittaa "hyvää kesää", Sierra pölpötti innoistuksissaan naureskellen.
-Arvaa, kuka sai kympin mandariinikiinasta? Minä. Taas! hän jatkoi riemuiten välittämättä Michien vakavasta naamasta. Sierra kertoi kaikenlaisia omia juttujaan, joilta Mitchie sulki korvansa. Hän oli kuullut kaiken jo moneen kertaan. Mitchie heräsi ajatusten maailmastaan vasta, kun kuuli Sierran kysymyksen.
-Onnistuiko se tämän aamuinen? Sierra kysyi yllättäen, vaikka varmasti tiesikin jo vastauksen. Kun Mitchie oli niin onneton ja eloton, ei kyseessä voinut olla kuin yksi asia.
-Ei, Camp Rock ei käy, Mitchie kertoi surkeana.
-Mutta sinun on mentävä. Camp Rock on paras musiikkileiri. Jos haluaa olla jotain musiikin saralla... Sierra alkoi puolustella, vaikka mitä se auttaisi.
-Minkä sinä tiedätkin. Tosi kurjaa, Sierra totesi laittaen suunsa mutruun.
-Niin minustakin. Olin tosi innoissani musiikin täyttämästä kesästä. Ja... Mitchie kertoi onnettomalla äänellään.
-Tiedän sen, Sierra keskeytti Mitchien jutut.
Hiljaisuus syntyi heidän välilleen, molemmat miettivät jotain puhuttavaa.
-Mitä aiot tehdä tänä kesänä? Sierra lopulta kysyi.
Mitchie ei vastannut mitään, kohautti vain olkiaan, hän ei todellakaan tiennyt.
Myöhemmin iltapäivällä Mitchie palasi takaisin kotiin vieläkin apeana ja murheen murtamana. Hänen uusi kesätyöpaikkansa hampurilais-yrityksessä ei todellakaan vastannut sitä ihanuutta, mitä Camp Rock hänelle olisi tarjonnut. Pihalle saavuttuaan Mitchie näki grillin äärellä kokkailevat vanhempansa, joiden luo suuntasi.
-Miten töissä meni? Mitchien isä, Steve kysäisi kuullessaan Mitchien väsyneet askeleet.
Conniekin käänsi katseensa tyttäreensä päin toivoen tämän olevan hiukan paremmalla mielellä. Conniella itsellään oli aivan mahtava olo, hän hymyili iloisena ja jännittyneenä.
-Tiedät kai Barneysin? Burgerit tarjotaan Barneysin hymyllä, Mitchie vitsaili kuitenkaan itse nauramatta, häntä ei huvittanut iloita. Vanhemmat kuitenkin naurahtivat toisiaan katsellen odottaen sopivaa hetkeä.
-Mitä me syömme? Mitchie kysyi yllättäen, vaikka asia olikin jo arvattavissa grilliltä saapuvan tuoksun perusteella. Hän vain halusi saada jonkinlaisen keskustelun aikaiseksi, ettei tarvitsisi miettiä masennuttavia asiota.
-Burgereita, Steve vastasi kulmiaan nostellen.
-Maailmankuuluja Torresin burgereita, Connie julisti kunniakkaalla äänellä.
-Äh, jätän väliin, Mitchie tiuskaisi. Juuri nyt hänestä tuntui, että oli saanut hampurilaisia aivan riittävästi yhden päivän tarpeisiin. Hänestä suorastaan tuntui, että hän oli hampurilaisen sisällä. Rasvaisen pihvin välissä musertuivat kaikki toiveet, mitä edes saattoi haaveilla.
-Hyvä on. En kestä tätä. Kerro tytölle, Steve huudahti vaimolleen kyllästyneenä.
-Vastahan hän tuli kotiin, Connie puolusteli, tällainen pommi saisi kenen tahansa ahkerasti uurastaneen tytön jalat alta.
-Mitä? Mitchie kysyi jo hiukan kiinnostuneempana. Pieni toivo putkahti hänen sisällään.
-Rummun pärinää, Connie sanoi jännittäen Mitchietä.
-Äiti? Mitchie yritti saada Connien kertomaan. Nyt hän oli pakahtumaisillaan jännityksestä.
-Hyvä on. Sinä pääset Camp Rockiin! Connie kiljaisi riemuiten.
-Mitä? Mitchien suu loksahti auki kuullessaan nuo sanat, pilailiko äiti? Vielä aamulla Connie oli vakuuttunut, ettei heillä olisi varaa sellaisiin "turhuuksiin". Mitchie yllättyi vieläkin enemmän, etteivät vanhemmat peruneet puheitaan, vaan näyttivät entistä iloisemmilta.
-Että pääset Camp Rockiin, Steve varmisti leveästi hymyillen.
-Tai me pääsemme. Connien pitopalvelu hoitaa leirin ruoat, Connie alkoi selittelemään.
-Kesällä on hiljaista, se on pidempi toimeksianto, ja sinä pääset leirille alennetulla maksulla, Connie vakuutteli Mitchien pidätellessä rajatonta iloa, riemuaan ja naurua. Hän ei osannut muuta kuin hymyillä, ja lopulta kiljaisi kovaan ääneen purkaakseen innostuksensa.
-Mutta sinun on autettava keittiössä, Connie kertoi yrittäen hillitä tyttärensä onnea, mutta turhaan.
-Kiitos! Kiitos miljoonasti! Mitchie karjaisi saaden jälleen elämänilonsa takaisin.
Hän ei voinut uskoa äskeistä keskustelua todeksi. Mitchietä ei häirinnyt keittiövuorot ollenkaan, kaikki oli niin pientä siihen verrattuna, että hänen unelmansa toteutuisivat juuri! Mitchie ei edes tajunnut, mitä kaikkea upeaa hänellä oli edessä.
Samassa Mitchie tajusi, kenen ansiota kaikki tämä oli, hänen äitinsä tietysti. Connie oli järjestänyt kaiken, jotta Mitchie olisi tyytyväinen. Hän pinkaisi juoksuun haliaikeet mielessään. Connien kohdalla Mitchie rutisti tätä niin kovaa, ettei raukka meinannut saada henkeä. Synkät pilvet olivat haihtuneet Mitchien mielestä, ja tilalle oli saapunut hymyilevä kirkas aurinko, kaikki oli sittenkin mahdollista.
♦ Kasa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti