Kun juuri tulleet leiriläiset kuuntelivat riemun täyttäminä Deen pitämää Camp Rockin avajaispuhetta, oli tunnelma jossain muualla täysin pakkasen puolella. Deen mainitsema "erityinen julkkisohjaaja" koki juuri sillä hetkellä elämänsä järkytystä.
-En halua tuhlata kesää jollain leirillä! Minä sentään olen Shane Gray! raivostunut Shane karjaisi bänditovereilleen. Nämä eivät voineet olla tosissaan!
-Se paikka oli meistä mahtava. Olimme leiriläisiä kolme vuotta sitten, Nate muistutteli vanhoja hyviä aikoja mieleen toivoen Shanen leppyvän ja tekevän sen, mitä pitäisi.
-Niin. Siellä Connect 3 kohtasi, Jason nostalgisoi taustalta niin itsestään selvän asian, että Naten oli pakko päästää pitkä ja syvä huokaus.
Nate ei kuitenkaan jaksanut ajatella typerää kommenttia kauemmin, Shane näytti vieläkin kärttyisältä, ja hänet pitäisi saada suostumaan jäämään leirille vielä saman päivän aikana. Siksi Nate kokeili toista lähestymistapaa: Hän teki mielistelevän suuren hymyn ja sanoi:
-Pääset tapaamaan Brown-setää.
-Tuo ei ole hyvä myyntikikka, Shane tiuskaisi, mikä sai jo Natenkin pitkät hermot kyllästymään. Shanella ei nähtävästi ollut aikomustakaan vaihtaa asennettaan Camp Rockin suhteen, siksi Naten oli otettava käyttöön tiukempi puhetyyli.
-Lehdistön silmissä olet paha poika. Se on ongelma levy-yhtiölle, Nate huomautti.
-Eli se on myös ongelma meille! Nate jatkoi toivoen Shanen ymmärtävän viimein, mihin kaikkeen leirille jättämättä meno voisi johtaa.
-Ei se ole mikään ongelma minulle, Jason liittyi yllättäen keskusteluun rennosti hymyillen.
Nate siirsi hitaasti kummastelevan katseensa bänditoveriinsa, mitä ihmettä tämä sekoili?
-Se on ongelma meille, Jason korjasi nähdessään Naten eleet.
Nate jatkoi luentoaan tajuttuaan Jasonin vain pelleilleen. Pitikin Jasonin aina heitellä noita kommenttejaan niin väärissä paikoissa ja tilanteissa!
-Leirin on määrä korjata asia. Hyvää suhdetoimintaa, joten lusi se, Nate totesi vetäen kasvoilleen taas hymyn.
-Nauti raittiista ilmasta. Hanki rusketusrajat, hän lisäsi vielä loppuun - kuin johonkin lomakohteen esitteeseen.
-Voisitko myös tehdä minulle vaikka linnunpöntön? Jason kysyi innostuen ideastaan, hän oli aina rakastanut tipuja! Shanella varmasti olisi leirin aikana hyvää aikaa kyhätä hänelle sellainen. Nate huokaisi jälleen äänekkäästi, Jason oli taas mennyt pilaamaan hänen vakuuttelunsa tyhmillä pönttöjutuillaan.
-Yksi sana: takaisin maksu, Shane sai sanottua väliin, hän ei moiselle turhuudelle jäisi mistään hinnasta. Kaikki Naten sanat alkoivat vain kaikua päässä ja saada olosta vieläkin tukalamman.
-Siinä on kaksi sanaa, Jason huomautti jälleen kuin yrittäen tahallaan ärsyttää. Nate ja Shane kuitenkin tiesivät, ettei Jason semmoista tahallaan tehnyt, moinen kuului hänen erikoiseen luonteeseensa.
Tällä kertaa Shane sai kuitenkin tarpeekseen Jasonin vitseistä, ja hän nousi pois autosta nähden vanhan tutun leiripihan, joka sai hänen selkänsä väreilemään kylmästi. Pakko hänen oli keksiä jokin syy, miksei voinutkaan jäädä koko ajaksi.
Shane pamautti oven kiinni lähtiessään, ja huomasi Naten siirtyvän hänen entiselle paikalleen. Kun kuski käynnisti auton, Nate kiinnitti myös turvavyönsä. Shane mulkaisi vielä ärtyneesti bänditovereitaan. Tulisivat itse tuhlaamaan kesänsä johonkin tällaiseen turhuuteen, niin tajuaisivat.
Naten ikkunaan tekemä koputus sai Shanen havahtumaan mietteistään.
-Kerroimme lehdistölle, että levytät dueton loppukisan voittajan kanssa, Nate kertoi pidätellen nauruaan.
Kuullesaan nuo järisyttävät sanat, Shane otti pari askelta eteenpäin, jotta olisi aivan ikkunan vieressä.
-Mitä? hän karjaisi, tämän täytyi olla piloista pahin!
Nate ei kuitenkaan kumonnut väitettään, hymyili vain alkaen heilutella kättään hyvästiksi.
Samassa auto lähti jo liikkeelle ennen kuin Shane ehti tehdä yhtäkään vastaiskua. Hänen olisi tehnyt mieli huutaa ja karjua minkä jaksoi, muttei halunnut tehdä itsestään enempää idioottia. Miten Nate ja Jason olivatkaan onnistuneet puijaamaan hänet näin tukalaan tilanteeseen? Ja hän oli itse ollut vielä niin tyhmä, ettei ollut tajunnut mitään.
Shane nosti kätensä otsalleen alkaen pudistella onnettomasti päätään. Nyt täällä oltiin, eikä poispääsemisestä ollut tietoakaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan miten tulisi selviytymään tästä kesästä. Tämän bänditoverit saisivat maksaa ja kalliisti!
Kun Shane sai tarpeekseen seisomisesta ja iljettävien asioiden ajattelusta, hän päätti mennä katsomaan tulevaa huonettaan. Ikävä kyllä hän joutui jakamaan sen Brownin kanssa, juuri nyt hän ei olisi millään jaksanut setänsä tyhmiä vitsejä ja turhanpäiväisiä juttuja. Shane niin toivoi, että Brown olisi tällä hetkellä jossain aivan muualla kuin heidän huoneessaan.
Shane pamautti oven auki ja joutui harmikseen pettymään vieläkin enemmän. Brownin virnuva naama oli juuri hänen edessään. Mies oli varmaan seisonut siinä tunteja odottaen vain hänen tuloaan.
-Shane! Kuis huiskii? Brown huudahti innoissaan, hän oli suorastaan ihmeissään, että Nate oli saanut suostuteltua hänen jääräpään veljenpoikansa leirille mukaan.
Shanea ei voinut vähempää kiinnostaa vastata moisiin turhiin kysymyksiin.
-Mitä kuuluu, Brown-setä? Shane tiuskaisi kuin ei olisi kuullutkaan Brownin äsken esittämää kysymystä.
Brownin ilme vakavoitui, Shane ei selvästikään ollut jäänyt vapaaehtoisesti. Brown siirsi katsettaan Shanen mukana tämän siirtyessä mökin sisäpuolelle.
-Niinpä, Shane karjaisi, mikä sai Brownin ymmärtämään, ettei Shane todellakaan ollut juttutuulella. Brown pamautti oven kiinni jännittäen, miten ensimmäiset päivät tulisivatkaan onnistumaan.
---
Toisin kuin Shanella, Mitchiellä ei ollut aikaa oikkuiluun. Illan lähestyessä myös keittiössä kiireet moninkertaistuivat, sillä kaikki ruoat olisi saatava valmiiksi ennen leirin ensimmäisen kunnollisen tapahtuman alkua. Illalla oli tarkoitus saada kuvaa Camp Rockista ja sen tuomista tapahtumista. Sitä odotellessa Mitchie sai tehtäväkseen muotoilla hampurilaispihveiksi jättimäisen lihaklöntin, joka herätti inhoa pelkästä katselustakin. Mitchiellä ei ollut kuitenkaan syytä valittaa asiasta, hän oli edelleen onnellinen, että oli ylipäätänsä päässyt leirille mukaan.
-Illalla on mahdollisuus esiintyä, Connie totesi työntouhun keskellä.
-Niin, Mitchie mutisi lyhyesti. Hän halusi saada hommansa mahdollisimman nopeasti valmiiksi, jotta pääsisi muihin mielekkäämpiin puuhiin.
-Aiotko laulaa? Connie jatkoi kyselyä toivekkaasti.
-Noiden kaikkien edessä? En ikinä, Mitchie vastasi. Ajatuskin yleisön edessä laulamisesta sai kylmät väreet nousemaan selkää pitkin.
-Kuulin, kun lauloit huoneessasi. Olet tosi hyvä. Äidin kunniasanalla, Connie kehui yrittäen saada Mitchien itsevarmemmaksi. Mitchie hymähti äidin kommentille, muttei silti aikonut muuttaa kantaansa asiassa. Connie ei voinut ymmärtää, miksi Mitchie pelkäsi niin kovasti muille esiintymistä. Mitchien laululahjat pitäisi saada esille!
Connie otti pari askelta eteenpäin päästen Mitchien luo, ja tyttökin lopetti pihvien teon. Mitchie oli aivan varma, että Conniella olisi jotain asiaa.
-Mitä siitä, jos hermostuttaa. Kaikkia hermostuttaa, Connie rohkaisi.
-Sen vuoksi teen niin paljon ruokaa illaksi, sillä ihmiset syövät hermostuksissaan, hän jatkoi.
-En minä. Tuskin saan burgeria alas enää koskaan, Mitchie kertoi siirtäen jälleen katseensa inhottavaan lihakasaan. Tällä menolla hän saisi kammon raakalihaa kohtaan.
-Hyvä on. Vie roskat ja kata sitten ruokasali. Minä lopettelen täällä, Connie ehdotti kaivaen paistinpannun kaapista.
Mitchie todella helpottui sanoista ja katseli kiitollisena äitiään. Mielummin hän veisikin ne roskat haukaten samalla raikasta ilmaa kuin olisi yhä tunkkaisessa keittiössä pihvien äärellä.
Mitchie haki roskapussin seuraten samalla äitinsä touhuja pihvien parissa. Sen jälkeen hän kävi vaihtamassa pois keittiövaatteensa, ja lähti pihalle kohti suurta yleisroskista.
---
Mitchien matka roskapöntölle oli vielä täysin vaiheessa, kun hänen korviinsa kantautui voimakasta laulua. Mitchie höristi korviaan ja totesi kuulleen aivan oikein.
-Sä yrität, mutta kai ymmärrät. Ei susta tähän hommaan oo..
Mitchie pohti huonenaapureiden varmasti saavan päänsärkyä moisesta mölystä. Mitchien ei tehnyt mieli urkkia, mutta hänellä oli hinku saada selville, kuka lauloi.
-Sä tiedä et, mitä tarvitset...
Mitchie laski kädessään olevan roskapussin nojaamaan portaita vasten toivoen sen pysyvän pystyssä siinä hetken aikaa.
-Ja kun huoneeseen käyn vain...
Sen tehtyään hän lähti kapuamaan varovasti ja mahdollisimman äänettömästä portaita ylös. Laulu voimistui askel askeleelta, ja Mitchie ihmetteli, miten joltakin voi lähteä noin voimakas ja voitontahtoinen ääni. Mitchie itse ei voisi koskaan kuvitella laulavansa tuolla tavalla.
Mithien päästyä ovelle, hän kurkkasi sisälle ovessa olevasta ikkunasta. Samassa laulu loppui yllättäen, ja Mitchie pelkäsi jääneensä kiinni vakoilusta. Pelko jäi kuitenkin aiheettomaksi, kun ehkäpä jo liiankin tuttu ääni kantautui sisältä:
-Alusta uudestaan, tytöt.
-Sä yrität, mutta kai ymmärrät. Ei susta tähän hommaan oo...
Ja niin äskenkin soinut kohta aloitettiin alusta vieläkin kovemmin ja varmemmin.
Mitchie ei voinut olla tunnistamatta sitä samaa Tessiä, jonka Caitlynkin oli hänelle esitellyt. Tess tosiaankin oli kuin äitinsä; otti lavan, eli tässä tapauksessa harjoitteluhuoneen, haltuunsa ja keräsi kaikki ihailevat katseet. Tess liikkui rohkeasti, ja teki mitä omaperäisempiä asentoja, toisin kuin sivussa olevat kaksi muuta tyttöä, jotka hytkyivät vain hiukan musiikin tahdissa. Aivan kuin Tess varastaisi heidän kaiken loisteensa ottamalla kaiken kunnian itselleen. Ei hän mitään taustalaulajia tarvitsisi, hänessä oli kylliksi esiintymishalua yksinkin.
-Sä tiedä et, mitä tarvitset...
Mitchie jäi kuuntelemaan ja ihailemaan Tessin ja muiden esitystä. Se tosiaan oli täydellistä; heillä oli loistava koreografia, jota varmasti oli mietitty monia tunteja, Tessin ääni kuulosti virheettömältä ja tunnelma oli loistava.
-Ja kun huoneeseen käyn vain...
Yllättäen esitys kuitenkin loppui, ja Mitchie huomasi Tessin kääntyvän ympäri. Sillä samalla sekunnilla Mitchie pompahti piiloon niin nopeasti kuin oli vain mahdollista. Toivottavasti häntä ei oltu nähty, vakoilijan maine ei todellakaan tekisi mitään hyvää ensivaikutelmaa, ja Mitchie saattaisi menettää mahdollisuuden tutustua noin kiinnostavan oloisiin ja suosittuihin tyyppeihin. Mitchie jäi varovasti kuuntelemaan korva ovea vasten ollen kuitenkin koko ajan valmiina pinkaisemaan pakoon, jos tilanne sellaiseen vaiheeseen ajautuisi.
-Keskittykää nyt! Tess kiljaisi niin raivostuneesti, että Mitchie oli aivan säikähtää. Ehkei Tess ollutkaan huomannut häntä, vaan puhutteli taustalaulajiaan.
-Haloo! Kyllähän tässä yritetään, mutta sinä... toinen tytöistä pisti vastaan, mutta Tess keskeytti tämän puolutautumisrepliikin.
-Jos haluamme voittaa, teidän on kuunneltava minua, Tess sanoi hiukan rauhallisemmin, mutta tiukkaan äänensävyyn edelleen. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus.
-Vielä kerran, Tess ehdotti kuin äskeistä välikohtausta ei olisi koskaan tapahtunutkaan, ja taustatytöt olivat heti mukana.
-Sä yrität, mutta kai ymmärrät. Ei susta tähän hommaan oo...
Tällä kertaa he ehkä yrittivätkin pikkaisen enemmän, vaikka melko samalta se kuulostikin äskeiseen verrattuna.
-Sä tiedä et, mitä tarvitset, ja kun huoneeseen käyn vain...
Mitchie ei jäänyt kuuntelemaan enempiä. Olisi paras lopettaa salakuuntelu ajoissa ja vain lähteä, ennen kuin joku oikeasti huomaisi hänen touhunsa. Mitchie nappasi roskapussin ja vei sen pikaisesti roska-astiaan. Hänen kuuluisi kattaa vielä pöytä, ja mitä nopeammin sen saisi tehtyä, sen parempi.
---
Mitchie asetteli viimeisiä lautasia paikoilleen. Olihan kaikessa ollut kova homma, mutta sentään tehtävät oli nyt tehty, ja hänellä olisi hetkinen vapaa-aikaa. Kieltämättä jatkuva keittiössä auttaminen uuvuttaa ja syö paljon omaa aikaa, mutta tähän olisi vain totuttava.
Mitchie oli menossa keittiöön sanomaan heipat Connielle, mutta kesken matkan hänen silmiinsä osui ylväs piano, joka aivan huusi jotakuta soittamaan itsellään. Tai sitten ääni kaikui vain Mitchien omassa päässä, Tessin hienon esityksen jälkeen Mitchielläkin oli halu esiintyä, tietenkin ilman yleisöä. Ja mikäs hetki olisikaan voinut olla parempi kuin tämä, yksin hiljaisuudessa.
Sillä välin eräällä toisella oli jokin aivan muu toive kuin esiintyminen. Shane puhui parhaillaan bänditovereilleen armon anelupuhelua kääntääkseen vielä näiden päät, jotta Shane pääsisi pois leiriltä.
-Kuulkaa nyt. Olen oppinut läksyni. Kävin kylmässä suihkussa, olen nähnyt puun. Siitä on kolme tuntia. Tarvitsen hiusgeeliä, Shane luetteli tekemiään asioita valittavaan ja nirsoon äänensävyyn. Naten ja Jasonin oli nyt pakko uskoa, he eivät voineet jättää Shanea tähän painajaiseen!
-Taitaa olla aika ottaa luonnollisuus käyttöön, Nate totesi keveästi auton takapenkiltä.
-Pidä hauskaa, Jasonkin karjahti puhelimeen kannustaakseen juuri ennen kuin Nate katkaisi puhelun.
-Kuulkaa, Shane yritti vielä, mutta liian myöhään, puhelu oli jo loppunut.
Shane ei voinut uskoa miten hänen "kaverinsa" saattoivat olla noin tylyjä ja ymmärtämättömiä. Tästä he saisivat vielä kuulla ja kärsiä, miten he saattoivatkaan lyödä Shanelle luurin korvaan? Shane pisti kännykkänsä raivoten taskuun, ja lähti kävelemään eteenpäin.
Vähän matkan päässä parveili tyttölauma, jotka puhuivat haaveillen, miten mahtavaa Shane Grayn tapaaminen olisikaan. He eivät olisi voineet arvatakaan juttujensa henkilön sijaitsevan aivan nurkan takana. Huonoksi onnekseen Shane käveli juuri lauman ohitse, eikä moinen näky voinut jäädä tytöiltä tietenkään huomaamatta.
-Siinä hän on!!!! yksi tytöistä kiljaisi, minkä kurkustaan pystyi.
Shane huomasi monet silmäparit, jotka tuijottivat häntä, aivan kuin eivät olisi mitään parempaa voineet nähdäkään.
Shane ei ollut innoissaan kiljuvasta fanilaumasta, varsinkaan nyt, kun hänen päreensä olivat jo valmiikis palaneet turhautumisesta Nateen ja Jasoniin. Hän ei jaksaisi puhua itseään vapaaksi, vaan totesi paremmaksi vaihtoehdoksi paikalta karkaamisen. Shane ei kuitenkaan osannut arvata, että tytöt olivat niin omistautuneita faneja, että lähtisivät jahtaamaan häntä ympäri pihaa.
Shane sai juoksuttaa heitä kauankin, eivätkä he millään tuntuneet väsyvän. Päinvastoin, tytöt suorastaan innostuivat pelkästään enemmän, ja juoksivat vain lujempaa. Shane tunsi voimiensa olevan jo täysin lopussa, ja hän tunsi voivansa kaatua minä hetkenä hyvänsä. Sydän löi yhä vain tiheämmin, eikä Shane uskonut selviävän tästä tilanteesta mitenkään elävänä.
Hetkessä pahimmat pelot kävivät toteen, kun Shane mätkähti maahan yrittäessään oikaista jonkun puskan takaa. Tietenkin siellä piti olla jokin kompastuskohta, joka pilasi Shanen pakomatkan. Shane painoi päänsä maahan harmitellen kohtaloaan. Hän ei yhtään ihmettelisi, vaikka tyttöläjä hyppäisi hänen päälleen yrittäen kasata mahdollisimman monta osumaa hänestä.
Onnekseen Shane kuitenkin näki tyttöjen jatkavan matkaa eteenpäin, eli he eivät ilmeisesti olleetkaan huomanneet häntä. Shane konttasi mahdollisimman huomaamattomasti syvemmälle pensaikon suojiin, kun yhä useampi tyttö juoksi hänen ohitseen.
Pian tytöt kuitenkin pysähtyivät ihmettelemään Shanen äkillistä katoamistemppua ja päivittelivät siitä toisilleen harmistuneena.
-Minne hän meni? joku ihmetteli muiden tähyillessä ympärilleen nähdäkseen Shanen.
Kuului vain onnettomia huokauksia ja surumielisiä äänähdyksiä.
Shane nousi hiljaa ylös, sillä nurmikko mahan alla alkoi kutittamaan, eikä hän herkkä-hipiäisenä voinut sietää sellaista! Samassa Shanen mieli rauhottuihänen korviinsa kantautuessa jotain muitakin ääniä kuin vain yli-innokkaiden fanityttöjen kiljunta. Joku soitti pianoa, ja vieläpä erittäin kauniisti, erilaisesti ja juuri Shanea miellyttävästi. Hetken päästä musiikkiin liittyi vielä sanoja. Joku lauloi erittäin miellyttävällä ja heleällä äänellä, mutta kuka tuo mysteerityttö oikein olisikaan?
-Voitko ymmärtää mua?
Oon hukassa mä niin...
-Ja kaipaan seikkailua
Mä hukun unelmiin...
-Vaikka joskus en
Mä jaksan uskoo lain...
-Mä tiedän myös sen itseltäin
Aina voimaa sain
Tässä oon, tällainen...
-Tää mun paikka on
ja mä tiedän sen niin
Enää varjoon voi jäädä en...
-Tiedän sen, kuka oon
Etkä mua voi lannistaa
Varjosta näin nousen aurinkoon...
-Hän taisi mennä tuonne päin, joku tytöistä arveli lähtien juoksuun löytääkseen Shanen. Muut tietenkin lähtivät seuraamaan, minne muuallekaan Shane olisi voinut mennä?
-Tässä oon.
Mitchie lopetti soittonsa, sillä pihalta kuuluvan melusta ja kiljunnasta päätellen illan ohjelma olisi pian alkamaisillaan, eikä Mitchie silloin voisi olla pianon äärellä laulamassa. Parempi olisi vain hänen itsekin poistua paikalta, ja palata valmistautumaan vaatimattomaan pikku mökkiin Connien luokse. Mitchie jätti hiukan haikein mielin pianon jälleen yksin nököttämään, hieno soittopeli se oli.
Pihalla Shane vilkaisi vielä nopeasti ympärilleen, etteivät ne hullut fanitytöt vain palaisi takaisin. Onnekseen Shane ei nähnyt - eikä kuullut enää mitään heistä, joten hän nousi varoen pusikosta puhdistellen suurimmat ruohonpalaset pois vaatteistaan.
Shane yritti olla nopea, hänellä oli suuri hinku saada selville tyttö, joka osasi laulaa noin kauniilla äänellä. Jokin siinä musiikissa ja sanoissa oli koskettanut Shanea suoraan sydämestä.
Sillä välin Mitchie käveli kohti ovea, ja sieltä pihalle tietämättä ollenkaan Shanen kuulleen jokaisen sanan ja nuotin.
Shane epäröi hetken ennen oven avaamistaan, mutta rohkeni nopeasti, ja avasi oven. Shanen katse osui huoneeseen, ja hän yritti parhaillaan nähdä mysteerisen tytön.
-Hei? Shane huhuili.
-Hei? Kuka täällä on? Shane huuteli kulkiessaan pitkin huonetta.
Mistään ei kuulunut innokkaan fanin kiljuntaa, eikä edes pientä pihahdustakaan.
Lopulta Shanen silmiin ilmestyi uljas piano, jolla tyttö oli soittanut musiikkinsa. Shane kosketti penkkiä, joka oli vielä lämmin, hän ei ollut siis kuvitellut, joku oli ollut täällä aivan hetki sitten. Nyt Shanen mielessä liikkui vain pieni osa laulusta, sanat jylläsivät hänen päässään.
Vaikka Shane yrittikin, hän ei saanut mielenrauhaa. Hän aikoisi selvittää keinolla millä hyvänsä tämän salaperäisen laulajan. Toisella kerralla tyttö ei varmasti pystyisi pakenemaan. Shane ei edes voinut ymmärtää, mistä oli saanut tällaisen himon saada selville laulajan, jokin vain kajahti hänen sisällään. Kun kerran kesä menisi hukkaan leiriohjaajana oloon, aina jokin ylimääräinen tehtävä olisi paikallaan!
♦ Kasa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti